Päässä vikaa. (Ratsastajalla, ei hevosella)

Päiväunilla. 

17-vuotiaana sain ensimmäisen asentohuimauskohtaukseni. Olin juuri herännyt ja koko makuuhuone alkoi pyöriä vimmatusti. Olin täysin selvinpäin, mutta tunne oli tuolloin jo muutamaan kertaan koettu juurikin alkoholin voimalla. Paitsi jos äiti sattuu lukemaan tätä.
Kömmin aamupalapöytään, söin ruisleivän ja oksensin sen salamannopeasti ulos.

Terveyskeskuksessa lääkäri teki mitä kummallisempia neurologisia testejä ja kertoi lopulta että kyseessä on tosiaan ongelma tasapainoelimessä, siellä on kolme pikkuruista kaarta joissa on nestettä sisällä ja meillä asentohuimauksesta kärsivillä siellä nesteessä killuu mitälie hippusia jotka värän paikkaan lilluessaan pistävät maapalloon liikaa vauhtia.
Ystävälleni, jolla on sama ongelma, oli lääkäri sanonut että päähän kohdistuvat tärskyt voivat lisätä hippusten irtoamista. Nopeasti laskettuna 6 hevosperäistä aivotärähdystä, eli eipä ole ihme jos vähän nupissa vippaa.

Vuosien mittaan kohtauksia on ollut vähän, välissä on ollut jopa kokonaan kohtauksettomia vuosia. Ikävä kyllä viimeisen vuoden aikana kohtauksia on ollut usein ja viime kirjoituksen jälkeen tuli oikein erityisen paskamainen kohtaus joka kesti monta päivää. Hoitokeinoja ei ole muuta kuin tietyn liikesarjan toistaminen, sen pitäisi heilutella hippuset takaisin sellaiseen kohtaan että huimaus lakkaa. Eli istutaan sängyllä, kaadutaan selälleen, käännetään pää ensin oikealle, sitten vasemmalle, nopeasti oikealle jne. 

Jokainen kohtaus pitää meikäläisen vähintään muutaman päivän poissa hevosen selästä, usein koko viikon ja tällä kertaa melkein kaksi. Ei tee mieli kiivetä hevosen selkään kun lattialla istuminen on ainoa varma konsti olla putoamatta mistään.

Helatorstaina ratsastin molemmat hevoset kentällä. Sama ohjelma molemmille: siirtymisiä, siirtymisiä ja siirtymisiä. Loppua kohden koko ajan paremmin ja molemmat hevoset hyvin kuulolla. Tepakaan ei kompuroinut kertaakaan mikä taitaa olla jonkin sortin ennätys.

Lauantaina ratsastin Lissun kentällä, edelleen samalla agendalla. Tehtiin myös pohkeenväistöjä, jotka menivät melko hyvin. Ravissa meno on aikas mukavaa, välillä hampaat jäävät kuolaimeen kiinni ja kaasu hirttää päälle. Pidätteestä tahti menee peitsaamiseksi mutta melko nopeasti sen saa jo korjattua. Kentällä hiihtämisen jälkeen kävimme uuden metsälenkin joka meni ihan hyvin.
Tepan kanssa käytiin pippeliä heiluttelemassa naapureille, harkitsin jo ravurien kivessuojan hankintaa kun hölköttelimme läts-läts-läiskeen tahdissa menemään letkun läiskiessä kyljeltä toiselle. Luulis jumankauta että sattuu.

Sunnuntaina meille tuli käymään Susanna, joka tulee liikuttamaan hevosia kun muilta kiireiltään ehtii. Hän kokeili Tepaa ja ilmeisesti tykkäsi koska lupasi tulla uudelleenkin. Kivalta näyttää tuleva kesä hevosten liikutuksen suhteen.

Lissun kanssa tehtiin taas samoja asioita kuin edellisenäkin päivänä, mutta vaikeusastetta nostettiin kentän vieressä mylläävällä puutarhajyrsimellä, lorisevalla paljulla, suhisevalla vesiletkulla ja kaiken maailman kolinalla mitä yksi reipas perheenisä nyt saakaan aikaan. Ja kas, ei yhtään hytkyä, sätkyä tai loikkaa meidän ääniherkältä tammuskalta. Lopuksi käytiin taas metsälenkki.

Boculandiaan kuuluu myös hyvää, lähes päivittäin on nyt ratsastettu sen puolisen tuntia tai vähän päälle ja hyvältä näyttää.

Bocusta ei tiedä onko se menossa vai tulossa.

Hyviä uutisia klinikalta!

Starttasimme aamulla 7:30 kohti Ypäjän Hevossairaalaa, Boculla oli aika kaviokuumeen kontrollikuviin. Paikalla olimme hyvissä ajoin joten ehdimme seisoskelemaan tyhjän panttina   klinikan käytävällä ja Bocukin ehti pummaamaan leivänpalan klinikan hoitsulta.
Ensin käveltiin ja juostiin käytävää päästä päähän,  se meni ihan hyvin, ei huomauttamista. 
Sitten mentiin röntgenhuoneeseen, jossa ensin haisteltiin vähän paikkoja (Bocu siis, en minä) ja asetuttiin paikoilleen puulaatta etukavion alle. Sitten sovitettiin taustalevy jalan vastapuolelle, siirrettiin kamera viereen ja piip, otettiin kuva. Sitten sama toisinpäin ja valmista tuli. Jälleen 10 pistettä käytöksestä (ja leivänpala hoitsulta), kuvat otettiin tälläkin kertaa ilman rauhoitusta ja edes oven takana juoksutettu toinen hevonen ei saanut hermoilua aikaiseksi.

Kaviot ovat kasvaneet hyvin ja hyvään suuntaan, ollaan jo puolessavälissä kaviota uuden kasvun kanssa. Röntgenkuvissa näkyy onteloa alareunassa n. 2 cm matkalla, mikä kuuluu taudinkuvaan. Kavioluun asento on kuvissa hyvä.
Aikaa ensimmäisestä käynnistä on nyt kolmisen kuukautta, klinikalla tehdyn kengityksen jälkeen seuraava oli kuuden viikon jälkeen ja seuraava on nyt viikonloppuna.

Tässä kuvat järjestyksessä, ensin ensimmäisen kerran kuvat ja alla tämänkertaiset:

Jatkohoitona edelleen kengitys idioottikenkään, ruokinta saa pysyä samana ja ratsastaa voi 45min päivässä käyntiä ja pieniä ravipätkiä. Kun kasvurengas on kasvanut kokonaan pois, siirrytään rengaskenkään ja normaaliin liikuntaan. Kengittää pitää 5-6 viikon välein.

Kaiken kaikkiaan hyvä reissu, voidaan huokaista jo vähäsen.

Kysäisin eläinlääkäriltä onko hän törmännyt sellaiseen, että rokotuksella olisi jotain tekemistä kaviokuumeen kanssa, ei ole kuulemma tullut vastaan, mutta sanoi ettei sitäkään mahdollisuutta sulkisi pois koska kaviokuumeen synty on usein arvoitus.

Kyllä sapettaa (matkaratsastuskohusta)

Voin kertoa että nyt raivostuttaa. Eri medioissa käyty keskustelu tietystä matkaratsastuskilpailun osanottajasta kyrsii aikas paljon, mutta tämänpäiväinen Hevosurheilun kirjoitus sai raivon nousemaan. Jopa niin paljon, että päätin käydä kaupassa ja kirjoittaa blogiin sitten vasta. Paitsi että piti käydä vielä lappamassa paskatkin tallista ennenkuin tekstistä alkoi tulla vähemmän kirosanoja sisältävää.

Se, että aikuinen satakiloinen mies saa edes päähänsä ilmoittautua matkaratsastuskisoihin ponilla joka on ollut useamman vuoden siitoskäytössä ja jolta on vasta vieroitettu varsa alta, on täysin absurdi ajatus. Se, että poni ensimmäisen lenkin jälkeen pääsee nippa nappa eläinlääkärin tarkastuksesta läpi ja ratsastaja päättää vielä jatkaa matkaa, mene täysin yli käsityskyvyn. Tuota ponia ei olisi pitänyt ilmoittaa noin pitkälle matkalle edes sille sopivan painoisen ratsastajan kanssa.

Matkaratsastusta kokeilemattoman on varmasti vaikea käsittää mitä tahtia nuo lenkit pitää ratsastaa että pysyy vaadittavassa vauhdissa. Tuo 10-15 km haarukka 2-tason kisoissa ei pitkiä käyntipätkiä salli. Mitä enemmän kävelet, sitä kovempaa on mentävä muut pätkät. Ja kuitenkin tärkein ohjenuora on se, että maaliin tullessa hevosen pitäisi olla siinä kunnossa että se voisi vielä jatkaa matkaa.

Itse olen kilpaillut matkaratsastuksessa vuodesta 2012 alkaen. Käynyt starttikurssin ja kuunnellut valmennusluentoa, tehnyt treenisuunnitelman ja treenannut sen mukaisesti. Olen mitannut lenkkien pituuksia, niihin käytettyä aikaa ja mitannut sykkeitä jotta tietäisin miten hevosen kunto on kehittynyt. Oman kunnon kohottamisen olen myös pitänyt tärkeänä ja Onnin kanssa kävimme yhdessä hölkkäämässä, minä edellä ja Onni perässä.
Kisaaminen on aloitettu varovasti hevosta kuunnellen ja edetty tasolta seuraavalle kun edellinen taso menee varmasti ja lähellä maksiminopeutta ja palautuminen on nopeaa. Sääntöjen muuttuessa sykeraja nousi 56:sta 64:n, mutta omana rajana olen edelleen pitänyt tuota vanhaa 56:tta, eli korkeintaan niillä paikkeilla pitäisi sykkeen olla maalissa ja mielellään niin nopeasti että ihanneaikaluokan pisteytyksessä saa sykkeestä pisteitä.
Esimerkiksi viimeisissä kisoissa Taavin kanssa matka on taitettu ajassa 13,3km/h ja syke maalissa on ollut 48. 

Tämänpäiväinen juttu Hevosurheilussa antaa ymmärtää ettei millään näistä asioista ole mitään väliä ja joka muuta väittää on naurettava kukkahattutäti.

Kisakumppanini ovat tähän asti olleet hevosistaan välittäviä täysipäisiä ihmisiä, jotka joskus ovat jopa päättäneet olla jatkamatta matkaa vaikka eläinlääkärintarkastuksesta läpi olisi päässytkin. Koska nämä ihmiset oikeasti tuntevat hevosensa ja välittävät niiden hyvinvoinnista enemmän kuin omasta kilpailuvietistään.
Itseasiassa olen huomannut, ettei kilpailuvietistä pahemmin edes kehdata puhua, ettei kukaan vaan leimaisi lajia rääkkäykseksi koska se kuitenkin on hevoselle raskas.
Alerinin HU:ssa virnuilemia ylipainoisia hevosia matkaratsastuskilpailuissa harvemmin näkyy, koska treenaaminen hukkaa kyllä tehokkaasti ylipainoa. Ratsastajan sopivuudesta ratsulleen ei myöskään ole koskaan aiemmin tarvinnut keskustella.
Harmittaa että laji sai taas näin paljon negatiivista huomiota juuri kun oltiin päästy eteenpäin UAE:n kriisistä.
Onko nyt Suomeenkin saatu oma ökysheikki?

Kovasti mietityttää miten tästä eteenpäin? Pitäisikö lajin sääntöihin ehdottaa muutosta ratsastajan enimmäispainosta suhteessa hevosen kokoon? Lajin kasvu on hyvä asia, mutta ilmeisesti se tuo mukanaan myös ei-niin-hevosmiestaitoisia harrastajia ja sääntöjen puitteissa voitaisiin pitää huolta hevosen hyvinvoinnista. Toisaalta, halutaanko vastuuta siirtää ratsastajalta kilpailujärjestäjälle?
Itsellä ei ole tällä hetkellä onneksi kisakuntoista hevosta, mutta mietinpä sitäkin, että en kyllä haluaisi kilpailla kisoissa joihin osallistuu tuo ratsukko. Luultavasti äänestäisin jaloillani ja jättäisin osallistumatta.
Olen käynyt tuomarikoulutuksen ja nyt olisi tarkoitus tehdä vaadittavia harjoitteluja. Neljä tuomariharjoittelua tarvitaan että on valmis tuomariksi. Mietin vaan, että mitähän tekisin tuomarina vastaavassa tilanteessa. Luultavasti en päästäisi tuota ratsukkoa starttaamaan.
Mietin myös sitäkin, että jos tuo ratsukko ilmoittautuu oman seurani kilpailuihin, päästetäänkö heidät starttaamaan? Jos käy niin että päästetään, luulen että tässä vaiheessa joudun tekemään asiasta omat johtopäätökseni ja irtisanoutumaan paikaltani seuran hallituksessa. Koska siinä vaiheessa lajia ollaan viemässä suuntaan jossa en halua olla mukana.

Kari Vepsän kurssi ja Hevoset 2015 messut

Marcin Machin kurssilta tullessa tuli puheeksi isännän kanssa että olisi kiva nähdä Vepsänkin kurssia, itse olen ollut pari kertaa mutta Toni ei ole nähnyt Karin työskentelyä koskaan. Pikainen googlaus kertoi että Ypäjän Hevosopistolla sattuikin juuri olemaan Karin kurssi reilun viikon päästä ja ilmoitin meidät molemmat sinne samantein.

Demohevosina kurssilla oli lastausongelmainen pv-ruuna ja säikky ja hieman ilkeä pv-ruuna. Molempien kanssa aloitettiin samalla tavalla eli irtonaisena pyöröaitauksessa. 
Ensin hevonen laitettiin liikkumaan ja pyydettiin välillä lisää vauhtia lisäämällä painetta takaosaan. Hetken päästä pyydettiin hevosta kääntymään siirtymälllä sen ns. nollalinjan etupuolelle. (Nollalinja kulkee lavan kohdalla.) Hevosen piti vaihtaa suuntaa kääntymällä takaosansa ympäri, takapäätä ei saanut kääntää ihmiseen päin. 
Kun käännökset sujuivat oikein, pyydettiin hevosta pysähtymään ja tässä kohtaa sen piti myös katsoa ihmiseen päin ja mielellään myös ottaa askel ihmisen suuntaan. Tästä seuraavaksi hevosen piti lähteä seuraamaan ihmistä.
Toinen hevosista teki kolme viimeistä yhdellä kertaa, toisen kanssa piti tehdä pala kerrallaan.
Tämän jälkeen hevoselle laitettiin naruriimu ja tehtiin harjoituksia narussa. Ensimmäiseksi opetettiin, että kun narua heiluttaa, pitää hevosen peruuttaa = peruutustyökalu. Kun peruutushomma sujui, piti hevosen tulla pyynnöstä eteenpäin ja pysähtyä napakasti kun ihminen pysähtyy.
Seuraavaksi hevosta pyydettiin väistämään takapäätään ihmisestä poispäin lisäämällä painetta siihen suuntaan. Hevosen piti myös pyynnöstä siirtää etupäätään sivulle, eteenpäin ei saanut astua. Viimeiseksi opetettiin lähettäminen, eli ihminen näyttää narua pitelevällä kädellä suunnan ja pyytää hevosta eteenpäin.
Molempia hevosia myös siedätettiin erilaisilla välineillä koskettamiseen, mm. piiskalla, kepillä jossa oli muovisuikaleita päässä sekä aidoilla turkissuikaleilla.

Lastausongelmaisen hevosen kanssa harjoiteltiin seuraavaksi maassa olevien levyjen päältä kävelyä lähettämistekniikalla. Alkuun hevonen hyppi tai vähintään juoksi niistä yli, mutta toistojen jälkeen se alkoi astua ihan reilusti niiden päälle.
Sitten olikin vuorossa lastaaminen, Kari opetti että hevonen pitäisi aina ottaa mukaan jo koppia valmistellessa ja availi lastaussillan hevonen toisessa kädessä.
Hevosta pyydettiin kävelemään muutama ympyrä muutaman metrin päässä kopin takana ja sitten käveltiin sillalle, josta hevonen lähetettiin koppiin. Ja sinnehän se käveli samantein perille asti. Sitten hevonen pyydettiin peruutustyökalua käyttämällä tulemaan pois kopista ja muutaman ympyrän jälkeen se lähetettiin uudestaan koppiin. Tätä toistettiin jokunen kerta, sitten se seisoi kopissa odottelemassa hyvän aikaa Karin kertoessa juttujaan ja lopuksi vielä omistaja laittoi sen koppiin.

En tiedä miten paha lastausongelma tällä hevosella oli ollut, mutta kuulemma koppiin ei oltu saatu ja rekalla kuljetettu jokusen kerran.

Säikkyä hevosta siedätettiin erilaisiin ääniin, kuten pelletorveen, avaruuspyssyyn, kolisevaan kanisteriin, nallipyssyyn ja lehtipuhaltimeen. 

Jos meidän tontilta kantautuu lähipäivinä Tähtien Sodan ja Talvisodan välimaille asettuvaa möykkää, se on vaan täti itte kun siedättää hevosia. 

Sunnuntaina oli Hevoset 2015 -messujen vuoro. Ostoslistalla oli naruriimu ja koulutusnaru, mahdollisesti jotain Boculle sopivaa kivennäistä sekä kimoshampoo. Lupaa ei ollut ostaa yhtään satulahuopaa (27 kuulemma pitää riittää kolmelle hevoselle). No, naruriimu saatiin ja köysi tulee postissa, shampoon unohdin mutta Horzella oli tarjous kylmäyssuojista, 39€ pari. 
Ohjelmasta katseltiin estekisoja, 3-vuotiaiden suokkien näyttelyfinaali sekä Vepsän western-näytös. Tänä vuonna kohokohta oli kuitenkin valjakkokilpailu ja pikkuneiti näytti innostuvan sen verran vakavasti että äiteetä melkein ahdistaa, ei varmaan kalliimpaa lajia hevosen kanssa harrastamiseen ole. (Tottakai se bongasi juuri sen.) Kotimatkalla kuultiinkin suuria suunnitelmia Bocun tulevaisuutta ajatellen. Onneksi se on opetettu hyvin ajolle, jumalaton riemu olisi alkaa opettaa 18-vuotiasta ällipäätä 12-vuotiaan ällipään avustuksella.

Kenttä suli! Vihdoinkin!

Olen tässä odotellut kuin kuuta nousevaa että ratsastuskentän salaojat alkaisivat vetämään ja päästäisiin treenaamaan. Eräänä yönä lopulta jotain oli tapahtunut ja hörpsis vaan vesilävet olivat kadonneet.

Töiden jälkeen kylpyyn

Pääsiäislauantaina lähdin jo aamusta Tepan kanssa kentälle. Alkuun teimme pysähdyksiä, pitkä tauko kentällä pyörimisessä näkyi kyllä hyvin, pikku pidätteistä ei ollut mitään hyötyä ja pysähdyksestä lähdettiin marssimaan läpi käsien ihan tosta vaan. On sillä perhana sentään leukaa...
Pikkuhiljaa alkoi joku tolkku löytyä, tosin vanhat opit istuvat tiukassa, pitkällä sivulla heitetään pää linkkuun vasemmalle ja hampailla kuolaimesta kiinni. Pohkeella jos korjaat, niin tarjotaan ravia. Tätä korjailtiin tekemällä voltti pitkän sivun keskelle.
Ravatessa löytyi myös samat ongelmat kuin aina, kaasuvipu säätyy itsekseen ja pidätteestä kiihtyy tahti tikitykseksi. Kulmasta ampaistaan hanat kaakossa pääjo valmiiksi linkussa vasemmalle. Teimme sitten ravia pääty-ympyröillä ja hetkosen jälkeen alkoi meno tasaantua.
Lopuksi kävimme vielä metsässä lenkin jonka löysimme Millan ja Bocun kanssa, matkaa on 1,5 km ja polku näinkin märkään aikaan hyvässä kunnossa ja helppo kulkea. Tepa vaan painaa menemään kuin höyryveturi sen kummemmin hidastelematta, jokunen kompastus tuli ja tädillä vatsalihakset koetuksella.

Ihan päättömiä nyt nämä minun kuvat.

Lissun uusi satula

Lissu oli aivan järkyttävässä kunnossa sukellettuaan taas molemmin puolin johonkin kuraläpeen, tavara oli vielä aivan märkää ja mahdotonta harjata. Kaivoin mudan keskelle satulan ja vyön mentävän läven, heitin kamat niskaan ja menoksi.
Lissulla oli nyt ensimmäistä kertaa uusi satulansa selässä ja se tuntui istuvan hyvin. Contourblock -polvituet tuntuivat mukavan tukevilta, seuraavalla kerralla pitää laittaa reikää pidemmät jalustinhihnat. Koska satulansiipiä ja polvitukia ei ole mitoitettu tällaisten puutarhatonttujen mukaan, se optimaalinen kolo polvelle jää mulle vähän alas.
Lissun kanssa tehtiin samoja asioita kuin Tepankin, kentän ollessa kuitenkin aika raskas en viitsinyt tauon jälkeen tehdä kuin puolisen tuntia. Metsälenkin sijaan mentiin kylpyyn.

Pesun jälkeen ripustin Lissun talliin kuivumaan, josta neiti läheisriippuvainen veti välittömästi herneet nokkaan. Alkoi karsinassa ympyrää hyöriminen, hörinä, kiljunta, pystyyn hyppiminen ja seinien potkiminen. Tepa vastasi sille kerran hirnuntaan ja alkoi sitten syömään heiniään. Itse puuhailin omiani tallissa puuttumatta neidin kiukutteluun ja lopulta se kyllästyi riehumaan ja pureskeli heiniään loukkaantuneen näköisenä. Taidamme ottaa tämän tavaksi useampaan kertaan viikossa josko moisesta kiukuttelusta päästäisiin.

Täti pääsi kotoa pois (eli Marcin Machin kurssi ja hallikenttäkisoista kuulumisia)

Hevoskouluttaja ja stunt-ratsastaja oli tänään pitämässä kurssia Chevalux- tallilla Koskella. Koska paikka on meiltä vajaan puolen tunnin matkan päässä, päätin lähteä kuunteluoppilaaksi paikan päälle. Yllättäen rakas siippani halusi lähteä mukaan kurssia katsomaan joten kaasuttelimme kaksissa miehin paikalle hieman ennen klo 11.

Marcin piti ensin demon oman hevosensa kanssa ja kertoi samalla itsestään ja tavastaan toimia. Hänen oma hevosensa oli omakasvattinsa, jonka hän oli myynyt kilpahevoseksi tytölle joka kilpaili sillä 130 - 140 tasolla. Tyttö perusti perheen ja oli yrittänyt myydä hevosta siinä onnistumatta vuoden verran, jonka jälkeen Marcin osti sen itselleen takaisin. Vaikeasta hevosesta tuli väkijoukon edessä naruriimulla esiintyvä ratsu, joka käveli sillat, hyppäsi esteet, laukkasi tolppien ohi ratsastajan huitoessa miekalla tolppien päistä kaalit kahtia. Lopuksi he vielä hyppäsivät pelkällä kaulanarulla, hevonen hyppäsi myös käskystä pystyyn ja meni lopulta maahan makaamaan.

Demon jälkeen maneesiin tuli neljä hevosta maastakäsittelyharjoituksiin. Ensimmäinen tehtävä oli kävellä sillan yli poikittain, tästä kaikki selvisivät suht helposti. Seuraavaksi tultiin siltaa pitkin taluttajan perässä. Alkuun tuli jokusia ohituksia, mutta nopeasti kaikki hiffasivat kopsutella siltaa pitkin. Sitten siirryttiin kulkemaan kahden estetolpan välistä, joista sojotti vaahtomuovisia pötkylöitä. Tässä tuli jo tökkiä useammalle, hauska oli nähdä miten jokainen hevonen reagoi omalla tavallaan. Estehevonen ratkaisi ongelman simppelisti hyppäämällä koko roskasta yli, nuori puoliverinen luotti vauhtiin ja kaksi muuta pykivät omalla tavallaan. Aika pienillä korjauksilla alkoi homma kaikilla pelittämään, lähinnä taluttajia korjaamalla saatiin hevoset kulkemaan koko ajan pienemmästä välistä.

Ikävä kyllä meillä oli niin kiireinen aikataulu että jouduimme lähtemään pois jo ennen kurssin loppua, mutta mukava kokemus oli silti.
Olen nähnyt Kari Vepsän jokusen kerran aiemmin ja siinä missä hän kertoo tekevänsä asiat luonnollisen hevosmiestaidon keinoin, Marcin ei halua edustaa mitään "suuntaa". Kuitenkin molemmat tekevät asioita lähes identtisesti. Marcin on ehkä rock-versio Vepsästä, mutta taitavia ovat toki molemmat.

Viime viikonloppuna oli Ypäjällä hallikenttäkilpailut ja pitihän sinne sitten lähteä Lauraa ja Vilskettä katsomaan. Hallissa oli pirun kylmä mutta ajattelin silti koittaa saada videokuvaa radasta. Yllättävän hyvin se kyllä onnistuikin vaikka hallissa on aina hiukan hämärää ja kuvaaja hytisi ja tutisi.
Komiasti taas pistelivät menemään, porukassa oli kuitenkin useampi maajoukkueratsastajakin ja suurin osa muita kuin suokinturrikkaita. Vaikka olen jo vuosia käynyt katsomassa kasvattini kisoja, kyllä se silti joka kerta pistää muutaman kerran nielaisemaan ja silmäkulman kostumaan kun heidät kuulutetaan radalle. On vähän niinkuin lasten päiväkodin joulujuhlassa :)

Sekalaisia kuulumisia

Bocu kukkulallaan

Bocun kolmen kuukauden sairaslomasta alkaa olla lusittu nyt puolet. Milla on käynyt sen kanssa päivittäin kävelemässä lääkärin määräämän kävelylenkin ja muuten se on tarhaillut aamusta iltaan. Heinien liottamisen olen lopettanut, nyt se saa kuivaa heinää ja klinikalta hankittua kivennäistä, jonka se onneksi syö ihan kiltisti sellaisenaan.
Boculla oli terffit kengittäjän kanssa tasan kuuden viikon päästä klinikalla tehdystä kengityksestä. Kengitys meni hyvin, muutama pieni säpsy naulatessa kertoi, että jotain kipua jaloissa vielä on. 
Ponia on edelleen syynätty kuin Putinin ilmeitä, näyttääkö se kivuliaalta, onko se nyt nälkäinen, lepuuttaako mitä jalkaa, käveleekö normaalisti, mitä se nyt murjottaa, onko jossain jokin piilevän tuskan merkki? Vetää kuulkaa ihmisen nöyräksi kun joka aamu polvistuu herra ponin eteen karsinan ovella ja tunnustelee kavioiden lämpötilaa. Ystävällisen alentuvasti hän pyyhkäisee turpeet ylähuulestaan alamaisensa pipoon "Voit saattaa minun korkeuteni nyt ulos".
Tänään poni ainakin kiipeili kukkulalleen hyvinkin kepeän näköisesti ja hevosia sisään hakiessa se sai jonkinlaisen hepulin ja laukkasi kukkulalleen ja sieltä alas. Eli päivän seisomisenkaan jälkeen ei kovin kivuliaalta meno näyttänyt.

Tepan liikutus on hoitunut melkein kokonaan Millan toimesta, itselläni on nyt Rodoksella bikineissä kesäkuussa -paniikki, joten olen hölkännyt kaksikon mukana narun päässä tuota neljän kilometrin lenkkiä. Vähänhän se on Tepalle 33-kiloinen teini selässä, mutta meikäläisen kunto ei anna periksi pidempää reissua sitä tahtia mitä tuo jo kävelee saatikka hölkkää.

Kirsin ja Martin kanssa käytiin kyllä viikolla pidempikin lenkki, 8km taitaa olla tuo pätkä. Yli puolet ravailtiin ja laukattiin ja Tepa-parka oli kyllä litimärkä kun päästiin kotiin. Kunto on mallia rapakunto. 
Lenkki itsessään meni hyvin, vanhakin hevonen oppii uusia temppuja, huomattiin kun Martti heitti ihan oikean pukkihypyn. Omistajansa ei kyllä näyttänyt mitenkään suuresti tätä oppimisen hetkeä arvostavan.
Loppumatkalla kun Kirsi ja Martti olivat jo kääntyneet omaan suuntaansa ja me omaamme, ihmettelin kun Tepa ei meinannut oikein kävellä ja se änkesi tien reunaan ja oli muutenkin kumma. Lopulta löytyi sopivan leveä reunus ja hän alkoikin sitten kusta lorottelemaan. Ei ihme, että meno oli vaikeaa. Tepa näemmä paitsi juo myös pissaa kuin palokunnan hevonen, jos olisin tupakkamiehiä niin melkein röökin olisi saanut vedellä odotellessa. 
Toki kehuin kovasti ja hoin moneen kertaan "Hieno Pissa, Hyyyvä!" Ei siitä meinaan haittaakaan olisi jos sen osaisi opettaa pissaamaan käskystä. 
Oli siinä taas varmaan naapureilla ihmettä kerrakseen jos sattuivat olemaan pihalla kuulemassa.

Tässä kun on ollut kovasti keväistä keliä, aurinko paistellut, linnut laulelleet, kissat mourunneet jne. niin yksi asia on alkanut kovasti ihmetyttämään. Nimittäin että pitäisköhän Lissun jo alkaa näyttää kiimoja? Tuo hempeä kiimaperse kun nosteli häntää ainakin vielä lokakuussa, niin nyt se vaan näyttää Tepalle hapanta naamaa.
Joku varmaan muistaa postauksen Jouluhässäkkää jolloin Lissu pyyhälsi aidasta läpi Tepan tarhaan. Mokomat ehtivät olla keskenään vain kymmenisen minuuttia, mutta niinkuin kaikki biologiasta perillä olevat tietävät, periaatteessa minuuttikin riittää. Tikanpoika puuhun ja sitä rataa. Aisaatana mutta mä naulaan erään yksilön pallit tallin seinään jos tässä täytyy loppusyksyllä alkaa varsomiskarsinaa varustelemaan. 
Ehkä tässä nyt vielä hetkisen voi itselleen uskotella, että onhan nyt vasta maaliskuu ja niin edelleen. Enää koskaan en kyllä sano ei koskaan, toissa kesänä vannoin ettei meille tule enää yhtäkään tammaa ja siellä se hörisee joka aamu tallissa. Samoiten vannoin jo hiukan aiemmin, että mitään varsoja meille ei tule enää koskaan. Ans kattoo kuin ämmän käy.