Sekalaisia kuulumisia

Bocu kukkulallaan

Bocun kolmen kuukauden sairaslomasta alkaa olla lusittu nyt puolet. Milla on käynyt sen kanssa päivittäin kävelemässä lääkärin määräämän kävelylenkin ja muuten se on tarhaillut aamusta iltaan. Heinien liottamisen olen lopettanut, nyt se saa kuivaa heinää ja klinikalta hankittua kivennäistä, jonka se onneksi syö ihan kiltisti sellaisenaan.
Boculla oli terffit kengittäjän kanssa tasan kuuden viikon päästä klinikalla tehdystä kengityksestä. Kengitys meni hyvin, muutama pieni säpsy naulatessa kertoi, että jotain kipua jaloissa vielä on. 
Ponia on edelleen syynätty kuin Putinin ilmeitä, näyttääkö se kivuliaalta, onko se nyt nälkäinen, lepuuttaako mitä jalkaa, käveleekö normaalisti, mitä se nyt murjottaa, onko jossain jokin piilevän tuskan merkki? Vetää kuulkaa ihmisen nöyräksi kun joka aamu polvistuu herra ponin eteen karsinan ovella ja tunnustelee kavioiden lämpötilaa. Ystävällisen alentuvasti hän pyyhkäisee turpeet ylähuulestaan alamaisensa pipoon "Voit saattaa minun korkeuteni nyt ulos".
Tänään poni ainakin kiipeili kukkulalleen hyvinkin kepeän näköisesti ja hevosia sisään hakiessa se sai jonkinlaisen hepulin ja laukkasi kukkulalleen ja sieltä alas. Eli päivän seisomisenkaan jälkeen ei kovin kivuliaalta meno näyttänyt.

Tepan liikutus on hoitunut melkein kokonaan Millan toimesta, itselläni on nyt Rodoksella bikineissä kesäkuussa -paniikki, joten olen hölkännyt kaksikon mukana narun päässä tuota neljän kilometrin lenkkiä. Vähänhän se on Tepalle 33-kiloinen teini selässä, mutta meikäläisen kunto ei anna periksi pidempää reissua sitä tahtia mitä tuo jo kävelee saatikka hölkkää.

Kirsin ja Martin kanssa käytiin kyllä viikolla pidempikin lenkki, 8km taitaa olla tuo pätkä. Yli puolet ravailtiin ja laukattiin ja Tepa-parka oli kyllä litimärkä kun päästiin kotiin. Kunto on mallia rapakunto. 
Lenkki itsessään meni hyvin, vanhakin hevonen oppii uusia temppuja, huomattiin kun Martti heitti ihan oikean pukkihypyn. Omistajansa ei kyllä näyttänyt mitenkään suuresti tätä oppimisen hetkeä arvostavan.
Loppumatkalla kun Kirsi ja Martti olivat jo kääntyneet omaan suuntaansa ja me omaamme, ihmettelin kun Tepa ei meinannut oikein kävellä ja se änkesi tien reunaan ja oli muutenkin kumma. Lopulta löytyi sopivan leveä reunus ja hän alkoikin sitten kusta lorottelemaan. Ei ihme, että meno oli vaikeaa. Tepa näemmä paitsi juo myös pissaa kuin palokunnan hevonen, jos olisin tupakkamiehiä niin melkein röökin olisi saanut vedellä odotellessa. 
Toki kehuin kovasti ja hoin moneen kertaan "Hieno Pissa, Hyyyvä!" Ei siitä meinaan haittaakaan olisi jos sen osaisi opettaa pissaamaan käskystä. 
Oli siinä taas varmaan naapureilla ihmettä kerrakseen jos sattuivat olemaan pihalla kuulemassa.

Tässä kun on ollut kovasti keväistä keliä, aurinko paistellut, linnut laulelleet, kissat mourunneet jne. niin yksi asia on alkanut kovasti ihmetyttämään. Nimittäin että pitäisköhän Lissun jo alkaa näyttää kiimoja? Tuo hempeä kiimaperse kun nosteli häntää ainakin vielä lokakuussa, niin nyt se vaan näyttää Tepalle hapanta naamaa.
Joku varmaan muistaa postauksen Jouluhässäkkää jolloin Lissu pyyhälsi aidasta läpi Tepan tarhaan. Mokomat ehtivät olla keskenään vain kymmenisen minuuttia, mutta niinkuin kaikki biologiasta perillä olevat tietävät, periaatteessa minuuttikin riittää. Tikanpoika puuhun ja sitä rataa. Aisaatana mutta mä naulaan erään yksilön pallit tallin seinään jos tässä täytyy loppusyksyllä alkaa varsomiskarsinaa varustelemaan. 
Ehkä tässä nyt vielä hetkisen voi itselleen uskotella, että onhan nyt vasta maaliskuu ja niin edelleen. Enää koskaan en kyllä sano ei koskaan, toissa kesänä vannoin ettei meille tule enää yhtäkään tammaa ja siellä se hörisee joka aamu tallissa. Samoiten vannoin jo hiukan aiemmin, että mitään varsoja meille ei tule enää koskaan. Ans kattoo kuin ämmän käy.