Lajitreeniä

Talven kelien ollessa huonon ja hyvin huonon väliltä, on treenaaminenkin ollut enemmälti peruskuntoa pellolla pyörien ja metsässä mäkiä kiipeillen. Plus että motivaatio on ollut myös talviterässä. Liikutusta kyllä juu, mutta ilman sen kummempaa seurantaa tai suunnitelmaa. 
Noh, nyt alkuvuodesta kun muutenkin tehdään uudenvuoden lupauksia ja hyviä päätöksiä, on tälläkin suunnalla otettu niskavilloista tukeva ote ja ns. joku roti.

Viikolla Lissu ja Hilima ovat liikkuneet lamput päässä metsässä ja viikonloppuun on ajoitettu sitten lajinmukainen pidempi kisavauhtinen (hitaammasta päästä) lenkki. Viime viikonloppuna mentiin 12,6 km lenkki keskinopeudella 10,1 km/h. Lissun syke heti talliin tullessa oli 44 ja Hiliman 40.

Lauantaina oli suunnitelmissa vielä pidempi matka kun olin tutustunut joululahjakelloni ominaisuuksiin aiempaa paremmin. Se hauska laitehan kertoo kuinka pitkä matka on kuljettu ja millä keskinopeudella. Voi tätä tekniikan ihmeiden aikaa. Eli ei muuta kuin 10 km tuohon suuntaan ja sitten ympäri niin on 20km treeni tehty.

Noh, periaatteessa näin, paitsi jos menon katkaisee lauma ylämaankarjaa, jotka kaikessa rauhassa nauttivat lounasta suurpaalista pellolla tien vieressä. Se oli Lissulle aivan täysin totaalisen liikaa. Kiipesimme hyvissä ajoin hevosten selästä alas ja lähdimme taluttaen ohittamaan moisia petoeläimiä. Siitähän ei sitten tullut yhtään mitään. Lissu sekosi aivan totaalisesti, ryntäili sinne tänne ja melkein meikäläisestä yli, keulikin mokoma ja puhisi ja töräytteli kuin mikäkin villieläin. Hilima chillaili viitisen metriä perässä, ilmeisesti lehmiä on ennenkin nähty koska se vain katseli että nyt tuo kuikelo otti ja sekosi näemmä ihan kokonaan. Tällaisen odottamattoman mutta sopivan tauon se käytti sitten päänsä rapsuttelemiseen Kirsin olkapäähän.

Matkaa oli taitettu jo kuutisen kilometriä, joten sanoin Kirsille että käytetään nyt sitten hetki aikaa totutteluun kun kerran aikaa oli varattu pidempään lenkkiin. Talutin Lissua sitten tiellä edestakaisin, aina hiukan lähemmäs lehmiä ja taas poispäin kunnes se pikkuhiljaa sai järjen rippeensä taas kasaan. Sitten sattui jotain melkoisen eriskummallista näillä lakeuksilla. Tilan isäntä ajoi traktorilla siihen meidän luoksemme, naureskeli että ei taida hevonen olla ennen moisia otuksia nähnyt. Kerroin että juu sydänkohtauksen rajalla tässä ollaan ja isäntä sanoi, että voitte ihan hyvin mennä tuota tien toisella puolella olevaa peltoa pitkin, se on hänen peltoaan ja vapaasti käytettävissä. Voi ihmettä, yleensä jo tiellä ratsastaminen saa ihmisten tunteet kuumenemaan.

Kovasti kiitellen hiippailimme pellon kautta seuraavalle tielle (risteys oli siis juuri laitumen kohdalla) ja jatkoimme tutkimusmatkaa uuteen suuntaan. Olin kartalta katsellut, että tältä tieltä pääsisi kääntymään pitkälle metsätielle, jossa ei näkynyt lainkaan taloja.
Risteys löytyi ja hölköttelimme metsätietä pitkin, kunnes vastaan tuli auto, joka lähti peruuttamaan ja parkitti sivupolun risteykseen. Kuski veivasi ikkunan auki ja ajattelin jo, että jaahas, nyt tulee poistumiskäsky. Mutta eikä mitä, kuski kysyi etteivät hevoset nyt pelkää hänen autoaan ja kertoi olevansa menossa hakemaan traktoria puunajoon, mutta että hän voisi venyttää lähtöä sen verran että ehdimme alta pois. Jälleen kerran kiittelimme ystävällisestä ajatuksesta ja ihmettelimme, että kylläpä nyt on mukavia ihmisiä liikkeellä enemmän kuin miesmuistiin.

Ratsastimme vielä sen verran eteenpäin, että kello kertoi kilometrejä kertyneen 9. Käännyimme ympäri ja ratsastelimme kotia kohti. Lehmistä (joita isäntä kutsui pörröiksi, awww) päästiin ohi pellon kautta ratsain, Lissu kyllä piti huolen että Hilima oli koko ajan hänen ja tuon petolauman välissä.
Kotimatka sujui mukavasti ilman kommelluksia ja lenkin kokonaispituus oli lopulta 18,71km ja keskinopeus 8.8 km/h. Molempien hevosten syke talliin saapuessa oli 54, eli ihan ok.