Juhannusviikko meni kuin sumussa, töihin oli pakko mennä keskiviikkona silmät turvonneina ja zombien näköisenä. Onneksi meidän mummi on kuin kävelevä apteekki, joten sain häneltä apua jotten romahtelisi kesken päivän. Toki olisihan se ollut varmaan ikimuistoinen tilanne, kun olisin pillahtanut itkemään jonkun pätkivästä laajakaistasta valittavan asiakkaan edessä. Työkaverit olivat onneksi erittäin myötätuntoisia eivätkä kyselleet mitään kun varmaan arvasivat että aiheesta puhuminen tekee kovin kipeää.
Omia hevosia on tässä pihassa ollut kymmenkunta, mutta niistä luopuminen ei ole ollut lähellekään tällaista kuin tällä kertaa. Mielestäni olen päätökset tehnyt aina järkiperäisesti ja vaikka totta kai luopuminen on surullista, en ole koskaan kokenut tällaista lamaannuttavaa tuskaa. Onnin kuoltua istuin pihalla sen pää sylissäni pystymättä liikkumaan yli kaksi tuntia ja Tonin tultua paikalle tärisin horkassa koska ilma oli niin kylmä, mutten edes tuntenut sitä.
Ehkä syy oli myös siinä, että olin määritellyt oman tulevaisuuteni nojaten siihen, että Onni on tässä vielä pitkään ja meillä oli paljon suunnitelmia puhumattakaan siitä päivittäisestä tuesta jonka siltä sain stressaavassa elämäntilanteessa. Onni oli se terapia ja aivojen nollaus ruuhkavuosien kiireessä ja tukipilari päivittäisessä elämässä. Onnista luopuessa luovuin paitsi suurista suunnitelmistani niin myös parhaasta ystävästäni, jonka olin tottunut näkemään ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla.
Ja kyllähän Onni oli persoona isolla Peellä, niin paljon on tullut suruvalitteluja ihmisiltä jotka ovat sen kanssa olleet edes hetken tekemisissä. Rehellisesti sanottuna en usko, että toista näin tärkeää hevosta enää kohdalleni tulee. Aikanaan kun Onnin ostin, päätin jo pelkän valokuvan perusteella että siinä se on. Ensimmäisestä päivästä lähtien tiesin, että tätä kauppaa en tule koskaan katumaan. Muistan sanoneeni Tonille joskus viime talvena että minua pelottaa nyt jo, että joskus joudun siitä luopumaan. En vaan ymmärtänyt että se aika tulee näin pian.
Suurimman shokin jälkeen alkoi jossittelu, mitä jos olisin mennyt käymään laitumella ennen treenejä, mitä jos en olisikaan vienyt hevosia vielä laitumelle, mitä jos, mitä jos...
Järjellä ajatellen nämä ovat niitä tilanteita joita hevosia omistaessa vaan tulee eteen vaikka kuinka hyvin hevosesi hoitaisit. Onnihan imppasi, ja olen kuullut sanottavan että imppavat hevoset ovat ähkyherkempiä. Kenties näin onkin, Onnilla ainakin oli usein paljon ilmaa mahassa ja ähkyä sairastettiin viimeksi joulun aikaan.
Perjantaina pakotin itseni laitumelle käymään, pillitin siellä aikani Bocun ja Lissun ihmetellessä emännän outoa käytöstä. Kun lähdin kävelemään hevosten luota portille, Lissu käveli rinnallani koko matkan ja puhalteli välillä poskelleni. Olo tuntui hiukan kevyemmältä ja päätin että elämää pitää nyt jatkaa vaikka puoliväkisin.
Lauantaina muun suomen potiessa krapulaa haimme Millan kanssa Bocun ja Lissun kotiin, Milla ratsasteli ilman satulaa kun minä satuloin Lissun ja treenasimme kentällä hetken aikaa. Fiilis oli mukava, ratsastaessa on kuitenkin pakko keskittyä itse tekemiseen ja sain hetken täydellisen helpotuksen surussa märehtimisestä. Nakkasin Lissulta satulan pois ja talutin sen takaisin laitumelle, Milla ratsasteli Boculla perässä.
Ehkä tämä tästä, pikkuhiljaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti