Punkalaitumen kisat 27.7.

JolHy:n kisat Punkalaitumella osuivat kesän pahimpaan helleaaltoon, vaikka ainakin tässä meillä ei hellettä ollut yhtä monta päivää kuin keskemmällä Suomea. Etukäteen tästä keskusteltiin matkaratsastusryhmissä ja tapahtuman FB-sivulla. Järjestäjät tekivät mielestäni viisaan päätöksen aikaistaa kaikkien luokkien lähtöjä jotta valtaosa matkoista olisi jo takanapäin pahimpaan aikaan.

Meidänkin kahden hengen pikkutiimissä kisaan valmistauduttiin tavallistakin tarkemmin vaikka matka ei ollutkaan kuin 21,5km. Edellisenä iltana pakastettiin reilu määrä jääpalapusseja sekä kylmäyssuojat. Vettä pakattiin mukaan reilusti ja reitille hevosen viilennystä varten olin teipannut mehukattipulloja pareittain yhteen.

Punkalaitumelle lähdettiin ajelemaan aamuseitsemältä ja perillä oltiin kahdeksan pintaan. Kisapaikkana oli suuri heinäpelto, tilaa rajattomasti ja vesipisteitä parissa paikassa. Valitsimme strategisesti hyvän paikan läheltä vesipistettä sekä hevostarkastusaluetta. Tavarat kasattiin paikalleen ja käytiin keskenään vielä läpi mikä ämpäri on mihinkin tarkoitukseen ja jäitä sisältänyt kylmälaukku peiteltiin auton tuulilasille tarkoitetulla foliopeitolla. 
Kävin ilmoittautumassa ja hakemassa kilpailijakansion, reittiselostusta odotellessa myös Kaija ja Tapsa saapuivat kisapaikalle. 
Reittiselostus oli klo 9, melko selkeä reitti ja onneksi osittain myös metsän siimeksessä. Vain lyhyt pätkä asfalttia mutta iik, lehmälaitumen ohitus. Ehkä jopa molemmin puolin tietä. Viime kisojen lammaspaniikki oli vielä hyvässä muistissa ja ajattelin että noinkohan tästä selvitään hengissä lainkaan.

Luokassa oli lähtijöitä 6, alustavasti olin katsellut että reippaampaa vauhtia meneviä olisi meidän lisäksi kaksi ja toivoin että päästäisiin menemään porukassa niin Lissu saisi kokemusta siitäkin. 
Näin sitten mentiinkin, vauhti tyttöjen johdolla oli mukavan tasaista, olihan toinen heistä jo kokenut pitkien matkojen kisaaja jonka Rolle-hepan vauhti sopi juuri mukavasti Lissun tahtiin.
 Lissu oli alkuun ihan pöhinöissään mutta melko pian se sovitti vauhtinsa edellämenevien mukaan jopa niin, että hidastukset ja kiihdytykset se hoiti kuin itsekseen. Se hölkkäsi mielestäni nyt todella mukavan tuntuisesti, tasapainotti päätään alemmas ja nosti selvästi selkää ylös ja kulki kevyen tuntuisesti. Ratsastus tuntui itsellekin helpolta ja kevyeltä.

Huoltoja tehtiin kaksi, tällä kertaa tarjottiin Lissulle mash-vettä jota se hörppäsi vain hiukan. Kastelu meni hyvin, ei tarvitse enää varoa että Lissu pelästyy pulloja tai niskaan lorotettavaa vettä.
Toinen huolto oli ennen reitillä tulevaa muutaman kilometrin lenkkiä jonka varrella oli myös lehmälaidun. Sovittiin Tonin ja Tapsan kanssa että odottavat risteyksessä josta tullaan samalle tielle takaisin niin näkevät että kaikki on kunnossa.
Vähän ennen lehmätilaa otettiin kollektiivinen perseilleen istahtaminen kun puskasta rynnisti isosarvisin koskaan näkemäni urospeura, mutta tilanne oli yhtä nopeasti ohi kuin oli tullutkin. Lissu ei peuroja juurikaan pelkää eikä tuotakaan varmasti edes nähnyt.

Sanoin muille että mikäli tulee ongelmia lehmälaitumen kohdalla, yritän taluttamalla mutta jos menee täysin sekoiluksi niin käännyn takaisin ja kierrän saman pikkulenkin takaperin ja yritän sitten saada heidät taas kiinni. Hylkyhän siitä siis tulisi, mutta mielummin niin kuin rikkoa itsensä tai hevonen tai molemmat.

Lehmiä oli onneksi vain toisella puolella tietä ja välissä oli rivi puita ja pensaita. Lissu haistoi lehmät ja nosti päänsä pystyyn, mutta jatkoi muiden perässä. Se näki lehmät joita oli useampi juomassa ja yksi kävellä tallusteli aidan lähellä. Ja se siitä sitten. Ravistelin vastakkaisen puolen ohjaa ja Lissu keskittyikin sitten siltä puolelta puskasta lähtevään lintuun ja sitten oltiinkin jo ohi. 

Tultiin takaisin isommalle tielle, heiluteltiin voitonmerkkiä huoltojoukoille ja jatkettiin matkaa erittäin paljon huojentuneempina.

Loppumatka meni yhtä mukavasti kuin alkukin, hiukan kiristettiin tahtia loppua kohden niin, että Lissukin jopa laukkasi pätkän. Se ei vaikuttanut yhtään väsyneeltä ja katselin kellosta että kilometriajaksi tulee jopa yli 11km/h, mikä kelin huomioon ottaen oli aika jees.

Viimeisen kilometrin merkin jälkeen siirryimme Kaijan kanssa käyntiin ja tytöt jatkoivat reippaammin maaliin.

Maalissa Toni oli vastassa kuvaamassa ja siitä siirryttiin nopsasti omien kamojen luokse. Toni piti Lissua joka vetäisi puolitoista ämpärillistä mash-vettä, minä otin satulan pois ja viilensin sitä vedellä. Pyyhin sen sienellä läpi ja mittasin sykkeen sykekahvalla. Syke oli ensin 80 ja laski samantein 56:n. Viilensin vielä hiukan vedellä ja mittasin uudelleen, nyt syke oli 50. Eli käytännössä oltaisiin voitu mennä suoraan hevostarkastukseen, mikä oli tosi hieno juttu.
Tarkastukseen marssittiin Kaijan ja Leon kanssa peräkanaa, kerittiin aivan hetki kävellä kun Lissu otettiinkin tarkastukseen ensin. Syke oli saman 50 ja kaikki muut kohdat A, suolistoäänet B. Eli erittäin hyvin meni!

Tarkastuksen jälkeen viilentelin Lissua vielä ja laitoin sille kylmäyssuojat etujalkoihin. Sitten käveltiin hetki ja kuuntelin että suolistoäänet alkoivat kuulua ihan korva kyljessä kuunnellessa.

Luokan hitaammat ratsukotkin tulivat maaliin ja sitten odoteltiin palkintojenjakoa. Tässä kohtaa helle alkoi tuntua jo pahalta, päätä alkoi särkeä vaikka olin kitannut juomista molemmissa huolloissa sekä maaliin tullessa. Kastelin lippalakkia kylmällä vedellä ja pakkailtiin kamoja jotaka Toni vei jo autoon. Ikävä kyllä myös ruissipsini, joita olin varannut suolaisen tarvetta varten.
Olin jotenkin niin puhki ja ajatukset kiinni hevosen huoltamisessa että omasta kunnosta huolehtiminen unohtui kokonaan. Yhtäkkiä olikin niin paha olo, että huikkasin Kaijalle että nyt me lähdetään kohti kotia.
Lastattiin Lissu autoon ja lähdettiin ajamaan, tässä vaiheessa päätä särki kuin paremmassakin migreenikohtauksessa, ei kuitenkaan toispuoleisesti vaan koko helkkarin kuuppa jomotti.
Humppilan jälkeen sanoin Tonille että seuraavalle linja-autopysäkille stop ja kävin yökkäämässä tien varteen. Sitten alkoi tuntua siltä että riemu ei rajoitukaan pelkkään oksentamiseen vaan alkaa olla kiirus päästä pöntölle.
Kotipihaan päästyä juoksin sukkasillaan sisälle ja vessan ovelle joka oli lukossa. Pahaa-aavistamaton teini pelästyi pahanpäiväsesti kun karjuin oven takana että VESSA VAPAAKSI JUMALAUTA!
Vatsa oli aivan kuralla ja hyvä kun ehdin vetää välissä niin alkoi huutoyrjö. Pelkkää sappinestettä sillä enhän ollut syönyt koko päivänä.

Tällä välin Toni oli purkanut Lissun yksinään autosta "no mä sanoin sille että ei saa tulla vielä niin se vartos ihan kiltisti" (???) ja vienyt tarhaan.
Mä olin niin sekaisin, että join pari lasia mehua ja menin nukkumaan. Kroppa oli niin sekaisin, että hytisin kylmästä.
Muutaman tunnin päästä heräsin ja mittasin lämmön koska tuntui että on kuumetta. Mittari näytti 35.8. Googlasin että olisi syytä saada suolaa koneeseen ja näin kertoivat myös FB-ystäväni. Puolen tunnin päästä mittasin lämmön uudestaan, 35.2. Ajattelin että jo se nyt on kumma kun vetää koko eukko pakkasen puolelle ja älysin napostella aiemmin kadottaneeni sipsipussin.

Lopulta illalla olo alkoi tuntua hiukan paremmalta ja kävin ruokkimassa hevoset ja tarkistamassa että Lissulla oli kaikki ok. Se vaikutti noin 100% paremmalta kuin meikäläinen.

Mitä opimme tästä? Kuumalla ilmalla on ihan oikeasti pidettävä huolta juomisen lisäksi syömisestä ja kaikki paha olo ei helpota nukkumalla.
Mut muuten oli hieno päivä!

Lissun kanssa Hepokala Forest Trail-radalla

Sunnuntaina 14.7 oli SuMaRan seuravalmennusryhmän tutustumisreissu Hepokala Forest Trail -radalle. Ratsukoita oli ilmoittautunut vain kolme, ikävä kyllä vaikka sitten kuitenkin kuulee porua kun ei ikinä järjestetä mitään.

Kirsi lupasi lähteä apukädeksi ja kymmeneltä lähdimme ajelemaan Vuotinaisiin. Kaitsun ohje oli että ensimmäinen peruuttaa portista sisään ja seuraava keula edellä perään. Toivoin etten olisi ainakaan se ensimmäinen.
Perille päästessä Kaija oli tien varressa ohjeistamassa ja kävimme pikaisen keskustelun:
"Peruuta tosta portista tonne perälle." "Öö missäs Tapsa?" "Kävelee tuolta." "Hyvä." Sitten hyppäsinkin pois auton ratista ja Tapsa peruutti yhdistelmän portista sisään.

Keräännyimme koolle hevosinemme, vaihdoimme naruriimut päähän ja Kaitsu piti pienen alkupriiffin. Sitten ei muuta kuin radalle telmimään.

Lissu yllätti todella positiivisesti, kyselemättä se käveli mistä pyydettiin, kiipesi minne haluttiin ja sieti säikkymättä niin savuavan nuotion kuin lipun heilutuksen ympärillään.

Kun koko rata oli käyty läpi maastakäsin, käytiin satuloimassa hevoset ja tehtiin samat temput ratsain. Lissu käveli jopa keinulaudan ja riippusillankin yli niinkuin se olisi ihan jokapäiväistä hommaa. 

Koko päivänä ainoa ei-niin-mieluisa homma Lissulle oli vesilaatikko, johon se taluttamalla suostui laittamaan etujalkansa pariin kertaan mutta ratsastamalla ei. En viitsinyt siinä tuhlata aikaa sen enempää kun se kuitenkin menee veteen kotosalla ihan suoraan.

Kaikki jalkanäppäryyttä ja tasapainoa vaativat tehtävät olivat Lissulle helppoja, kyllä tuosta metsässä rämpimisestä on selkeästi ollut hyötyä.

Hiliman varsominen

Kuten jo aiemmassa postauksessa kirjoitin, Hiliman varsomisen aika koitti 8.6. Olin ollut päivän Lissun kanssa kisoissa Liedossa ja traileria siivotessa ihmettelin kun Hilima seisoi tarhan portilla ja hörisi mulle joka kerta kun kävelin siinä edestakaisin autolta talliin. Ruokaakin olivat saaneet ja kaikki pitäisi olla hyvin, mitä se nyt oikein haluaa?

Ajattelin että otan hevoset aikaisin talliin ja kaadun sänkyyn, mutta kun pääsin Hiliman tarhalle, se näytti pissaavan loputonta pissaa ja sisään taluttaessa perään jäi vesivana. Eli se siitä nukkumisesta, ei muuta kuin synnyttämään! Pikajuoksin tallista sisälle ilmoittamaan Tonille ilosanomaa ja pinkaisin takaisin kuin jaloissa ei painaisi mikään.

Istahdin Hiliman karsinan ovelle ja jäin ovenraosta katselemaan kun se lirutteli vielä lapsivettä, pyöriskeli, kuopi maata ja kävi lopulta maate. Siinä se hetken puhisi ja katseli mahaansa ja nousi taas ylös. Sitten esiin ilmestyi amnionkalvo ja rukoilin mielessäni "Tule kavio, älä tule häntä".
Hilima kävi makuulle hieman huonosti takapuoli karsinan ovea vasten, joten avasin ovea varovasti isommalle ja ensimmäisellä ponnistuksella istuinkin sitten melkein kainaloita myöden lapsivedessä. Hiljalleen tulivat näkyviin ensin etukaviot peräkanaa ja sitten pieni turpa. Hankalin kohta oli rintakehä, Hilima sai tehdä töitä ihan tosissaan ja lopulta hiukan autoin sitä vetämällä etujaloista alaviistoon ponnistusten mukana. Sieltä se sitten luiskahti suoraan syliini, melko isokokoinen orivarsa. 
Ensimmäisen hengenvedon hetki on aina yhtä ihmeellinen, kun kalvo repeää varsan turvan päältä, se vain säpsähtää henkiin kuin taikaiskusta, alkaa hengittää ja räpyttelee silmiään.
Hilima ei turhia aikaillut vaan nousi pystyyn ja nostin varsan sylistäni hänelle karsinan puolelle ihmeteltäväksi. 
Hilimalle homma oli heti alusta aivan selvä, se alkoi nuolla varsaa puhtaaksi kuin olisi aina niin tehnyt ja hörisi sille aina välillä. Jos varsa laski päätä alas, Hilima puhalsi sitä heti naamaan. Melko pian varsa alkoi kokeilla jaloilleen nousemista ja lopulta se seistä hojotti tukevassa haara-asennossa ihmettelemässä että mitenkäs nämä jalat nyt sitten toimiikaan. 

 

OMG mitä täällä tapahtuu?!?

Parin tunnin ähräämisen jälkeen varsa ymmärsi miten maitobaari toimii ja uskalsimme ensimmäisen kerran hengähtää. Jälkeisten irtoamista odoteltiin vielä vajaa tunti ja lopulta varsapikikin pusertui ulos. 

Kello neljältä aamuyöllä istuin suihkun jälkeen sohvanreunalla tukka pystyssä, vihdoin menossa väsyneenä mutta onnellisena nukkumaan. Paitsi että.
Ensin välähti sellainen salama että koko tienoo kirkastui ja samantein pamahti helkkarinmoinen jyrinä, valot sammuivat, sulaketaulussa sihahteli ja putosin melkein sohvalta. 
Ei muuta kuin selvittelemään mitä kaikkea hajosi. Nukkua voi haudassakin.

Liedon kisat 8.6

Koskaan ei ole yhtä kiire kuin lomalla, onneksi loma loppui ja pääsin takaisin töihin niin on aikaa päivitellä myös blogia, joka on jäänyt häpeällisen pimentoon.

8.6 oli tosiaan Sumaran kilpailut Liedossa, olimme Kaijan kanssa ilmoittautuneet 1-tason 19km luokkaan. 
Nämä olivat ensimmäiset kisat joita olin sekä järjestämässä että itse kisaamassa ja pakko sanoa, ei ole kyllä meikäläisen juttu tämä. Kun olet tottunut pelkkään järjestelyyn ja toimihenkilöintiin, niin oli todella vaikea koittaa keskittyä kisapäivänä vain kisaamiseen sen sijaan että olet paikalla kaikki langat käsissä.

Saavuimme kisapaikalle hyvissä ajoin, koska Liedossa trailerit pitää hevosen purkamisen jälkeen viedä muutaman kilometrin päähän koulun pihaan. Olimme jättäneet kopista takapuomin kokonaan pois ja kas, Lissu pääsi perille persaus ehjänä.

Menimme melko pian saapumisen jälkeen hevostarkastukseen, joka tällä kertaa ei jännittänyt Lissua ollenkaan niin paljon kuin Urjalassa. Sykekin oli maltilliset 43 kun Urjalassa alkusyke oli 60.

Varasimme oman pienen alueen kamoillemme huoltoalueelta ja jonkun aikaa jeesusteltuamme aloimme laittaa hevosille varusteita päälle. Tällä kertaa Lissu oli myös odotellessa rauhallinen, tätä ihmetellessäni Toni totesi "Mä käskin sen seisoa paikallaan." No kappas vaan kun olisikin tullut tuo mieleen jo viime kerralla...

Kymmenisen minuuttia ennen starttia menin verryttelyalueelle kävelemään ja rauhallisuus jatkui, Lissu ei kiljunut koko aikaa kuten Urjalassa.
Siihenpä se rauhallisuus ja järkevä käytös sitten kokolailla loppuikin.

Starttiviiva oli pihasta tielle johtavalla polulla jossa molemmilla puolilla oli isot pyöreät terijoensalavat. Se, mitä en tiennyt, oli että oikeanpuoleisen puun jälkeen on lammastarha jossa on kaksi lammasta.
Lissu pysähtyi kuin seinään, korahti, loikkasi terijoensalavaan ja sieltä pois ja samantein takaisin tulosuuntaan. Siinä meinasi muutama perässä kävellyt toimihenkilökin joutua kiihdyttämään alta pois kun sinkoilimme hetkisen joka ilmansuuntaan.
Sain Lissun hivutettua katsomaan lampaita uudestaan ja se oli edelleen samaa mieltä, lampaat ovat hevosia syöviä pahanhajuisia hirviöitä. Ei toivoakaan mennä niistä ohi. Ajattelin jo että meidän kilpailu oli tässä, mutta sitten steward huuteli takaa että olin jo ylittänyt lähtölinjan, joten ei muuta kuin alas selästä ja uutta yritystä.

Ähräsin siis itseni maan pinnalle, otin ohjan toiselta puolelta irti jotta sain mahdollisimman pitkän narun käteen ja lähdin pinkomaan lammastarhasta ohi minkä lyhyistä töppöjaloistani pääsin.
Luojan kiitos Lissu rynnisti perään ja meikäläisestä ohi ja niin oltiin jo tilanteen paremmalla puolella. Sen verran lihaksetkin lämpesivät että rykäisin takaisin satulaan jopa melko rivakasti. 

Siitä matka sitten jatkuikin paljon mukavammin, tavoitteena oli jonkun verran nopeampi suoritus kuin Urjalassa vaikka ilma olikin hellelukemissa.
Reitti kulki onneksi pitkälti metsän siimeksessä ja pohjat olivat varsinkin alkumatkasta tosi hyvät. Ensimmäinen huolto piti olla jo nelisen kilometrin kohdalla, mutta eiväthän meidän rivakat aviomiehet ehtineet edes paikalle kun olimme jo porhaltaneet siitä ohi.
Suunnilleen puolivälissä matkaa oli ainoa pidempi asvalttipätkä, jonka jälkeen hölköttelimme huoltoon asti. 
Lissu ei halunnut juoda, mikä oli huono juttu, mutta erityisen iloinen olin siitä että viilennysharjoitukset olivat tuottaneet tulosta ja sain kaataa Lissun niskaan kannusta vettä ja lopulta Toni kaatoi myös juomaveden sen niskaan.

Loppumatka meni yhtä lupsakasti, jännitys kasvoi kilometri kilometriltä, noinkohan päästään niiden tappajalampaiden ohi maaliin? Kaijan kanssa tehtiin suunnitelma, että mennään kylki kyljessä ja Lissun pää Leon takana piilossa jottei se näe lampaita.
Suunnitelma onnistui hyvin ja epäileväinen Lissu huijattiin maalilinjan yli huojentuneen huoltajan luokse. Toni-parka oli varmaan käynyt mielessään kaikki mahdolliset vaihtoehdot mistä karannutta hevosta joutuisi hakemaan.

Älä kato vasemmalle, älä kato!

Menimme omalle paikallemme viilentelemään ja juottamaan Lissua, joka vetikin yhdeltä istumalta 2 ämpärillistä mash-vettä.
Hetken viilentelyn jälkeen mittasin sykkeen stetarilla ja sen jälkeen vielä kahvalla ja lukemat tippuivat niin nopeasti ettei kahva meinannut pysyä mukana. Eli ei muuta kuin hevostarkastukseen. Tarkastuksessa syke oli 56 ja muuten kaikki ok, liikkeet olivat alusta asti B. Tämä luultavasti johtui siitä, että Lissu oli aivan liian vanhassa kengässä, en vaan saanut kengittäjää paikalle ajoissa. 
Läpi päästiin kuitenkin ja kilometriajaksi tuli 9,8km/h, eli ei ihan niin reippaasti menty kuin mitä oltiin suunniteltu mutta ehkä parempi niin.

Palkintojenjaossa seistiin hymy korvissa ja sitten ei muuta kuin kotia kohti. 
Kotiin päästyä olin aivan poikki ja ajattelin että otan hevoset ajoissa talliin ja levolle lasken luitani, mutta Hilimapa päätti että ehei, tänään muuten synnytetään. Se onkin sitten jo ihan oma tarinansa se.

 

Urjalan kisat 18.5.

Tätä päivää oli odotettu kauhunsekaisella innostuksella. Kamat oli pakattu edellisenä iltana, hevonen pesty ja kaikki lähtövalmiina. Kauhukuvia mielessä, mitä jos Lissu ei menekään koppiin, mitä jos se taas häröilee siellä itsensä vereslihalle niinkuin viime kerralla?

Noh, aamu tuli lopulta ja seiskan pintaan hain Lissun tallista ja talutin sen koppiin. Niinkuin se aina menee, kyselemättä ja suoraan. Eli ihan turhaan stressasin sitä.
Lähdettiin liikkeelle ja täysin synkronoidusti näytti lähtevän myös Kaija ja Tapsa naapurista, sillä molempien autojen nokat ilmestyivät Somerontielle yhtäaikaa (meidän risteyksillä on siis vajaat 100m väliä). Peräkanaa ajeltiin kohti Forssaa, siellä me otettiin pysähdys kisajuomien ostamista varten. 
Lissu rymysi kopissa alkumatkasta kertaalleen, sen jälkeen tuli hiljaista. Välillä mietin että noinkohan se on kaatunut ja hirttänyt itsensä.
Perille päästiin hyvin aikataulussa ja hevonenkin oli hengissä. Takapuolen päällä oli kalju läntti, mutta nahka paikallaan.
 Kuljetuskopit piti jättää puolen kilometrin päähän kisakeskuksesta, joten lähdettiin siitä tarpomaan Kaijan ja Leon perässä tienvartta ja huoltajat sitten ajelivat autot kisakeskukseen.
Ei-niin-urheilulliset ratsastajat hikoilivat ja puhisivat jo tuon kävelymatkan jälkeen niin, että tässä kohtaa pidettiin pieni juomatauko :)
Huoltoalueella oli täyttä, joten päätettiin huoltaa yhdellä autolla ja lykätä meidän auto jonnekin pusikkoon pois tieltä. 

Kun kamat oli saatu paikoilleen ja auto pusikkoon sekä ilmoittautumassa käyty, lähdettiin hevostarkastukseen. Ainakaan näihin aikoihin ei ollut ruuhkaa, vaan Lissu pääsi suoraan tarkastettavaksi. Se jännitti ihan selvästi, huuteli mutta seistä nökötti paikallaan. Hiukan jännitti mitä sen syke mahtaa olla, mutta onneksi kuitenkin alle rajan, eli 60.
Juoksutus meni hyvin ja lähtölupa saatiin. 

Reittiselostus oli tuntia ennen lähtöä, se kuunneltiin melko hartaasti paitsi juuri silloin tuli hevostarkastukseen kaikkien odottama Muuli, joten Eine piti pienen tauon selostuksessa ja ihailimme Muulin suoriutumisen tarkastuksesta.

Huollon kanssa tehtiin suunnitelma että treffataan asfalttitien jälkeen soramontulla, jonne matkaa oli reilut 10km.
Sitten laitettiin hevoset kuntoon, noustiin kyytiin ja verryteltiin kävellen huoltoalueen ympärille rajatulla polulla.

Alunperin olimme ajatelleet lähteä viimeisinä, mutta koska lähtömerkin kajahtaessa ei ketään ollut linjalla, niin lähdimme siitä sitten hölköttelemään. Jonkun matkaa hölkättyä Leo pisti isomman vaihteen silmään ja vauhti nousi niin kovaksi että Lissu paineli laukaten perässä. Mietin siinä vauhdissa että jos nyt tulee äkkipysäys ja mä putoan niin mun katkeaa kyllä kaikki luut. Onneksi Lissu katsoi paremmaksi olla välittämättä postilaatikoista ja muista ja paineli Leon perässä häntä soihtuna.

Lopulta vauhti rauhoittui noin 13-14km/h nurkille ja murskepätkälle hidastettiin käyntiin. Siinä käytiin eeppinen keskustelu: "Mä oon aivan poikki." "Niin mäkin." "Paljonko ollaan tultu?" "Kolme kilsaa": "Voi paska."

Noh, kumpikaan ei pyörtynyt ja hevoset eivät olleet yhtään väsyneitä vaan tarpoivat menemään. Reittiin kuului pätkä metsäkoneen tallaamaa polkua, joka mentiin myös kävellen. Sitten taas hölköteltiin kunnes päästiin asfalttitielle.
Asfalttia olikin melkoisen pitkä pätkä ja meinasi jo epätoivo iskeä. Kertaalleen meinattiin jäädä auton alle kun kurvissa tuli molemmista suunnista autot ja puskan takan talon pihassa isäntä halkoi puita halkaisukoneella. Lissu pelästyi halkeavan puun räsähdystä kun ei nähnyt yhtään mistä ääni tulee. Kaija huikkasi miehelle josko hän odottaisi hetken ja hän ystävällisesti tekikin niin. Lissukin rauhoittui heti kun tajusi että ääni tulee ihmisestä.

Asfalttitieltä hiekkatielle siirryttäessä annoin Lissun kävellä Leosta ohi (Lissu kävelee aika vauhtia!) ja melkein koko loppumatkan hän sitten patsasteli vetohevosena. 

Huolto tehtiin soramontulla, Lissu ei halunnut juoda mutta ratsastaja kyllä. 

Loppureitillä oli kiva pätkä metsäpolkua sekä pellonreunoja. Takaisin tielle tultaessa tuli paha sorapätkä, joka käveltiin. Hiukan ihmeteltiin luokan muita ratsukoita jotka pyyhkäisivät tässä kohden melko vauhdikkaasti ohi ilmoittamatta että ovat menossa ohi. Eihän se pakollista ole, kohteliasta kylläkin.

Sorapätkän loputtua hölkkäsimme lähes maaliin asti, myös meidät ohittaneen porukan ohi. 

Olin jo etukäteen suunnitellut että yritän toimia kuin luokassa olisi pisteytys tai että olisin tulossa vasta tauolle. Huoltajana toimiva Toni oli sisäistänyt hommansa hyvin ja Lissu oli purettu varusteista, pyyhitty sienellä, juotettu ja valmis tarkastukseen kymmenessä minuutissa. Kaija mittasi sykkeen kahvalla, se näytti 56 ja minä otin vielä stetoskoopilla, sain lukemaksi 44.
Eli ei muuta kuin hevostarkastukseen.
Lissu oli jälleen jännittynyt ja huolestunut ja huuteli kuin kiljuhanhi. Noh, myös pirteä ja hyvinvoiva toki. Syke oli 60 ja juoksutus meni hienosti, läpi päästiin.
Tarkastuksen jälkeen siinä odoteltiin, laitettiin kamat autoon ja kuultiin naapureilta että palkintojenjako oli ollut jo hetki sitten. Kaija kävi hakemassa meidän ell-kortit ja palkinnot ja lähdettiin siitä sitten kävelemään hevosten kanssa traileriparkkiin. Lissu marssi suoraan koppiin ja taas yhden rymistelyn jälkeen tuli hiljaista.

Yhteenvetona: Kisapäivä meni paremmin kuin olin odottanut, ongelmakohtana vain tuo hevostarkastus, yhtään ei haittaisi jos sykkeet vastaisivat hiukan enemmän todellista tilannetta. Eipä siihen taida auttaa kuin että lähtee tamman kanssa enemmän maailmalle katselemaan. Myös itse suoritus voisi olla tasaisempi, eli ei liian kovia vauhteja, mutta ei myöskään jeesustella kävellen paikoissa joissa pohja on hyvä.

 





 

Kuulumisia, valmennusta ja Kellokosken kisat

Edellisestä kirjoituksesta on aivan hävyttömän pitkä aika, tässä on menty taas pää kolmantena jalkana niin kirjoittamiselle ei muka ole löytynyt aikaa.

Vihdoin ja viimein saatiin Lissun kanssa ensimmäinen tulos mr-kisoista Urjalassa, siitä tulossa oma erillinen postaus jahka kerkiän.

 

Viime kuulumisten jälkeen on polkaistu käyntiin matkaratsastusseurojen yhteinen valmennusryhmä, joka alkukangertelujen jälkeen lähti ihan hyvin toimimaan ainakin meidän seurassa. Matkaratsastuskomitea järjesti kaksi aloitustapahtumaa, ensimmäinen livenä ja toinen Skypellä. Ensimmäiseen koulutukseen en lopulta osallistunut lainkaan kun järjestelyt menivät hiukan poskelleen, toiseen osallistuin Skypellä ja oli kyllä antoisa koulutus.

Oman seuran valmennusryhmälle järjestettiin ensimmäinen luento meillä kotona, aiheena oli kilpailupäivä, siihen valmistautuminen ja kisoissa toimiminen. Pari tuntia meni nopeasti ja teorian jälkeen siirryttiin käytännön harjoitukseen eli hevostarkastuksessa toimimiseen.  
Lissu pääsi demohevoseksi ja pareittain harjoittelimme hevostarkastukseen tulemista (ilmoitetaan reippaasti "numero viisi ilmoittautuu!") ja siellä toimimista. Milloin otetaan loimi pois, miten lähdetään juoksemaan, mitä vauhtia juostaan jne.

Lissu käyttäytyi yllättäen kuin ammattilainen ja seisoi kiltisti, juoksi kun pyydettiin ja vain hiukan kiihdytteli juostessa.

5.5 olin tuomarina 1-tason kisoissa Horsy Teamin kisoissa Ratsutalli Vivelyssä Kellokoskella.

Kisoihin oli ilmoittautunut yli 30 ratsukkoa, mikä on melkoisen huima määrä. Kyllä tuolla suunnalla olisi näemmä kisoille tilausta, toivottavasti seura innostuu järjestämän kisoja jatkossakin. 

Tilaa olisi ollut vieläkin isommalle porukalle, kuulemma heillä käy koulukisoissa n. 80 ratsukkoa, eli se selitti järjestävän porukan reippaan otteen hommiin tarttumisessa. Tuomarina oli helppoa olla kun tilat olivat selkeät ja porukka hyvin briiffattu. Kelikin suosi, vettä saatiin vain muutama ripsaus.

Väkimäärä näytti siltä että jatkossakin olisi ehkä toivoa isommista kilpailijamääristä, mikä olisi todella hieno asia.